Suomen elokuvasäätiön historia

Suomen elokuvasäätiö on ollut elokuvan monimuotoisuutta edistävä mahdollistaja ja taiteenalaa yhdistävä voima, mutta myös kiistelty kulttuuripolitiikan pelinappula ja pelätty portinvartija. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen sen toiminta on laajentunut ja muuttunut ammattimaisemmaksi. Säätiön tavoite on aina pysynyt samana: tukea ja edistää suomalaista elokuva-alaa.

Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli päätös, joka ei ainoastaan ilmaissut julkisen vallan tahtoa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Se oli aivan uusi linjanveto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Nyt elokuvasta tuli jotakin, mitä piti vaalia.

Elokuva-ala oli kukoistanut 1940-luvun lopulta 1950-luvulle, jolloin Suomessa parhaimmillaan tuotettiin väkilukuun suhteutettuna enemmän elokuvia kuin missään muualla, jopa 30 pitkää näytelmäelokuvaa vuodessa. Elokuvissakäyntien määrä oli parhaimmillaan yli 35 miljoonaa huippuvuosina 1945 ja 1955. Tilanne muuttui radikaalisti, kun Yleisradion säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1958 ja elokuvateatterien määrä väheni noin puoleen.

Suomalaisen elokuvan historiassa 1960-luku oli ravisteleva vuosikymmen, jolloin tuotannon supistuminen johti taloudellisen tilanteen kiristymiseen. Puheenaiheita riitti kansainvälisistä uuden aallon elokuvista näyttelijälakkoon ja Suomen Filmiteollisuuden konkurssiin, jonka kautta studioaikakausi tuli lopulliseen päätökseensä. Taloudellisesti henkitoreissaan olevan kansallisen elokuvan elvyttämiseksi oli jo aiemmin luotu valtion elokuvapalkintojärjestelmä, josta kaavailtiin tuotantokriisin pelastajaa. Jälkikäteen suoritettua palkitsemista ei kuitenkaan pidetty riittävänä jatkuvan tuotannon turvaamiseksi. Vaatimus sille, että tuotantoa pitäisi rahoittaa jo tekovaiheessa, oli 1960-luvun loppupuolelle tultaessa suuri. Ratkaisuksi tilanteelle nähtiin Ruotsissa vuonna 1963 toimintansa aloittaneen Ruotsin elokuvainstituutin (Svenska Filminstitutet) kaltainen toimintamalli. Tanskan Den Danske Filmfonden (nykyinen Det Danske Filminstitut) käynnisti toimintansa vuotta myöhemmin 1964.

Suomen elokuvasäätiön toiminnan aloittamista edelsi pitkällinen mielipiteiden vaihto ja erilaisten toimintamallien esiintuominen. Perustamisen taustalla olivat monet sekä elokuvan liikealan että kamerataidelautakunnan tekemät ehdotukset. Näiden seurauksena valtiovarainministeriö asetti vuonna 1968 elokuvaverotoimikunnan tutkimaan laajalti elokuvaverotukseen liittyviä kysymyksiä sekä valtiontaloudellisesta että elokuva-alan kehitykseen liittyvistä näkökulmista.

Lopullinen perustamisratkaisu perustui Erkki Nuorvalan johdolla työskennelleen komitean esitykseen, jonka pohjalta Suomen elokuvasäätiö perustettiin 15.10.1969 allekirjoitetulla sopimuksella. Elokuvasäätiöstä tehtiin yksityisoikeudellinen säätiö, jonka perustajaosapuolina olivat opetusministeriö sekä kolme elokuva-alan keskusjärjestöä: Suomen elokuvateatteriomistajain liitto, Suomen elokuvatoimistojen liitto eli elokuvalevittäjät ja Suomen filmivalmistajien liitto eli tekijät. Säätiön oli määrä toimia elokuvanäytäntöjen pääsylipputuloista kerättävän 4 %:n tulotuoton turvin. Sen hallitukseen kuului kahdeksan jäsentä, joista puolet, heidän joukossaan puheenjohtaja, oli opetusministeriön ja neljä elokuvan liikealan keskusjärjestön nimeämiä.

Poliittisesti kuohuvana aikana vasemmisto koki, että säätiön hallituksessa oli liikaa liike-elämän edustajia: elokuvavero päätyisi säätiön kautta kapitalistituottajien taskuihin. Vasemmisto näki, että rahamiesten piittaamattomuus taiteesta oli keskeinen syy alan vaikeuksiin. Rahan ja taiteen kohtauspisteessä nimenomaan elokuva oli yhteiskunnallisesti erityisen herkässä asemassa.

Uusi kulttuuripoliittinen toimija

Suomen elokuvasäätiö aloitti toimintansa helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi säätiön hallituksen valitseman asiamiehen Kari Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Tuolloin 36-vuotias Uusitalo tunnettiin elokuvan historioitsijana aikana, jolloin taiteenlajin arvostus oli vielä alkutaipaleellaan.

Elokuvasäätiön ensimmäinen 12 neliön toimistohuone löytyi Kluuvikadulta Helsingin ydinkeskustasta. Tila kävi kuitenkin nopeasti ahtaaksi, kun toinen toimihenkilö kiinnitettiin säätiön palvelukseen huhtikuussa 1970. Seuraava toimitila löytyi Suomen Filmikamarin tiloista Kaisaniemenkadulta.

Aamulehden otsikko vuodelta 1974

Heti ensimmäisenä toimintavuotenaan elokuvasäätiö ryhtyi järjestelmälliseen tilastojen keruuseen ja julkistamiseen sekä tekemään suomalaista elokuvaa tunnetuksi ulkomailla. Tukipoliittisesti merkittäviin mittoihin säätiön taloudellinen panos kasvoi vasta 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Alkuvuosina säätiön hallintomuotoa kohtaan esitettiin äänekästä tyytymättömyyttä erityisesti nuorten elokuvantekijöiden puolelta. Kritiikki kohdistui sekä elokuvasäätiön vähäisiin toimintaedellytyksiin että sen hallinnolliseen kokoonpanoon. Keskeisimmät argumentit syntyneessä keskustelussa koskivat säätiön väitettyä epädemokraattisuutta ja yksipuolisuutta sekä puolueellisuutta tuen kohteita valittaessa. Syytökset pysyivät samansuuntaisina pitkin 1970-lukua.

1970-luvun alussa valtioneuvosto oli asettanut poliittisin perustein kootun komitean laatimaan valtiolle elokuvapoliittista kokonaisohjelmaa. Erimieliseksi osoittautuneen komitean selvityksessä esitettiin Suomen elokuvasäätiön korvaamista valtionhallintoon kuuluvalla elokuvan edistämislaitoksella. Riitasoinnuista johtuen komitean esitys ei saanut kannatusta, joten vanhaa säätiökäytäntöä päätettiin jatkaa sellaisenaan. Uusi työryhmä esittäytyi vuonna 1976, jolloin valtion elokuvataidetoimikunnan johdolla säätiön olemassaolo päätettiin vakinaistaa, ja säätiön toimintamuotoihin lisättiin tuotantopalvelujen tarjoaminen. Samalla elokuvasäätiön hallitus demokratisoitiin ja siinä tuli olla edustettuina kaikki elokuva-alan keskeiset järjestöt.

Elokuvasäätiön hallitus 1977

Tulonsa elokuvasäätiö sai yhä 4 %:n osuutena elokuvateattereiden pääsylipputuloista, mutta vuodesta 1977 alusta lukien säätiö sai toimintaansa tukea valtion tulo- ja menoarviosta. Säätiön myöntämän tuen kokonaismäärä moninkertaistui 1970-luvun edetessä, noin puolesta miljoonasta markasta yli 10 miljoonaan markkaan. Tukiryhmistä suurin oli pitkien näytelmäelokuvien osuus, mutta jo vuodesta 1971 alkaen elokuvasäätiö alkoi tukea myös lyhytelokuvien tuotantoa. Suomalaisen elokuvan hiljalleen tapahtuva kansainvälistyminen alkoi näkyä myös yhteistuotannoissa, jotka lisääntyivät 1970-luvun puolivälistä alkaen.

Elokuvakulttuurin monipuolisuuden puolesta säätiö puhui vahvasti. Se alkoi julkaista vuodesta 1975 alkaen laaja-alaisesti elokuvakirjallisuutta, merkittävimpänä hankkeenaan vuodesta 1978 vuoteen 1984 julkaistu Elokuvan vuosikirja – Studio. Kokonaisuudessaan säätiön ensimmäinen vuosikymmen takasi suomalaisen elokuvatuotannon olemassaolon ja jatkuvuuden, mutta samalla soraääniä kuultiin ylikuumentuneesta poliittisesta ilmapiiristä ja tukipäätösten puolueellisuudesta.

Toiminta vakiintuu ja laajenee

Veikko Korkala

1980-luvun alkuvuosina elokuvasäätiön toiminta laajeni merkittävästi. Ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin säätiössä aiemmin apulaistuotantopäällikkönä toiminut Veikko Korkala. Toimitusjohtajan vakanssi tarvittiin kahdesta syystä: elokuvasäätiön rahoitus oli noussut muutamassa vuodessa kolminkertaiseksi ja säätiön piti kyetä kehittymään, koska sen merkitys oli korostunut entisestään. Henkilökunta kasvoi kymmenestä viiteentoista, ja keväällä 1985 säätiö sai pysyvämmän sijainnin muutettuaan peruskorjattuun K13-makasiiniin Katajanokalle. Toimisto- ja kokoustilojen lisäksi kiinteistöön rakennettiin 150-paikkainen auditorio/elokuvateatteri, täydellinen äänittämö, kuusi leikkaushuonetta, kaksi animaatiokuvaamoa sekä ulos vuokrattava tuotantotila. Säätiötä mainostettiin uuden toimitilan myötä koko kansan elokuvatalona ja vuosikymmenen loppuun mennessä sen tarjoamien tuotantopalvelujen osuus kasvoi yhä tärkeämmäksi.

1980-luvun alussa säätiön harjoittama tuotantopolitiikka nostatti soraääniä erityisesti katsojien suosiman komediatuotannon piirissä. Kansallinen elokuva nähtiin kulttuurisena instituutiona ja elokuvat palkittiin yhä taiteellisin kriteerein, mikä käytännössä merkitsi kansankomedian ulosjättämistä säätiötuen piiristä. Vuoden 1981 puheenaiheena olikin Spede Pasasen aikomus tuhota kolmen varhaisen elokuvansa negatiivit protestiksi elokuvasäätiön tukipolitiikalle. Pasanen järjesti lehdistölle näytöksen, jossa hän kirveellä hakaten tuhosi kolme elokuvaansa, mutta paljasti myöhemmin, että kyseessä olivat vain kuluneet esityskopiot, eivät alkuperäisnegatiivit. Kärjistyneen tilanteen seurauksena Pasanen markkinoi seuraavia tuotantojaan ”taatusti säätiövapaina”. Käynnissä oli yhä taistelu viihteen ja taiteen välillä, jota yritettiin säätiön toimesta murtaa suunnitelmallisesti vuosikymmentä myöhemmin.

Kino K-13:n avajaiskutsu vuodelta 1985

Säätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennuttua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 1980-luvulla 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Pitkien näytelmäelokuvien lisäksi säätiö tuki laaja-alaisemmin lyhytelokuvia, elokuvien maahantuontia ja muuta esitystoimintaa, elokuvakulttuuria sekä yhä vahvemmin kansainvälistä toimintaa. Kun vielä vuosikymmenen alussa oli osallistuttu alle kymmeneen ulkomaiseen festivaali- tai esittelytapahtumaan, vuonna 1985 suomalaisia elokuvia esitettiin jo 40 festivaalilla.

Vuonna 1982 säätiön sääntömuutoksella 13-jäseninen hallitus korvattiin kaksiportaisella hallinto-organisaatiolla. Hallituksen jäsenten lukumäärää vähennettiin ja hallituksen yläpuolelle tuli valtioneuvoston nimittämä hallintoneuvosto, joka nimitti säätiön hallituksen, toimitusjohtajan ja tuotantolautakunnan. Muutokset merkitsivät toiminnan vakiintumista ja ristiriitojen vähenemistä. Suomalaisen elokuvan vahva nousukausi näkyi tuotantojen määrässä, sillä vuonna 1986 sai ensi-iltansa kaikkiaan 29 kotimaista pitkää elokuvaa eli vuoden 1955 jälkeen eniten koko elokuvamme historiassa. Keväällä 1986 Veikko Korkalan seuraajaksi toimitusjohtajan tehtävään valittiin elokuvateatterialan osaaja Jukka Vilhunen.

Nousukauden myötä suomalaisen elokuvan tuotantokustannukset nousivat kuitenkin kestämättömälle tasolle. Kun vielä 1980-luvun alussa keskimääräiset tuotantokustannukset olivat pysyneet parissa miljoonassa markassa, ja kalleimmatkin elokuvat olivat maksaneet kuutisen miljoonaa, niin vuosikymmenen lopulla muutamat elokuvat tulivat maksamaan yli 16 miljoonaa markkaa.

Säätiön tukimäärärahat nousivat 1990-luvulle tultaessa 20 miljoonasta markasta peräti 45 miljoonaan, josta maksettiin paitsi pitkien ja lyhyiden fiktio- ja dokumenttielokuvien tuotantotukea, myös elokuvateattereille myönnettävää esitystukea, kunnostustukea ja korkotukea. Lisäkopiotuen kautta kohennettiin maan pienten ja keskisuurten paikkakuntien elokuvateatteritoimintaa. Säätiö tuki ulkomaisten elokuvien maahantuontia, videolevitystä sekä muun muassa lastenelokuvien jälkiäänitystä suomeksi. Tukitoimintaan kuului yhä enenevissä määrin myös suomalaisten elokuvien kulttuurivienti, esityskopioiden, tekstityksen ja esitemateriaalin toimittaminen sekä tiedotustoiminta ulkomaisten festivaalien, elokuvaviikkojen ja -tapahtumien yhteydessä.

Jukka Vilhunen ja Jörn Donner

1980-luvun myötä säätiön monipuolinen kulttuurituki sisälsi avustuksia Suomessa toimiville kansainvälisille elokuvajuhlille ja elokuvalehdille. 1980-luvun lopulla alkunsa saaneet festivaalit, kuten Sodankylän elokuvajuhlat, Helsingin Rakkautta & Anarkiaa sekä Espoo Ciné, alkoivat saada merkittävän osan independent- ja arthouse-elokuvan levityksessä. Särön säätiön tukemaan elokuvakulttuuriin toi kuitenkin tieto siitä, että vuonna 1988 lakkautettiin yksityisten henkilöiden kirjoitus-, käännös-, tutkimus- ja julkaisuapurahat. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että säätiö alkoi ajaa alas laaja-alaista julkaisutoimintaansa. Sinnittelemään jäi vain Valtion painatuskeskuksen, Suomen elokuva-arkiston ja säätiön yhteisjulkaisu Elävän kuvan vuosikirja, joka ilmestyi kunniakkaasti laman runteleminakin vuosina, aina vuoteen 1996 asti.

Kohti umpikujaa

Marianne Möller, kuva: Lehtikuva/Kimmo Mäntylä 1995

Jukka Vilhusen viisivuotiskausi toimitusjohtajana tuli täyteen loppuvuodesta 1991, jolloin tilalle valittiin Yleisradiossa ja Teatterikorkeakoulussa työskennellyt Marianne Möller. Uuden toimitusjohtajan linjauksiin kuului tuottajien aseman nostaminen. Möller näki myös kansainvälisessä rahoituksessa mahdollisuuksia. Vuonna 1989 oli perustettu Pohjoismainen elokuva- ja tv-rahasto sekä Euroopan neuvoston Eurimages-rahasto. Elokuvasäätiön rahoitustaakkaa vähensi myös vuonna 1987 perustettu Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin vuonna 1995 elokuvasäätiöön perustettiin muiden EU-maiden tapaan Media Desk -yksikkö (nykyinen Luova Eurooppa).

1990-luvun alkuvuosien Suomen talouden syvä lama ulottui myös elokuva-alalle. Lama ei näkynyt niinkään suomalaisen elokuvatuotannon määrässä tai laadussa, joka piti hyvin pintansa erityisesti festivaalien kansainvälisillä areenoilla. Uusia lahjakkuuksia pyrittiin nostamaan esiin erillisprojekteilla, joista onnistunein oli säätiön yhdessä Kopioston, Yleisradion ja MTV:n kanssa käynnistämä Sparrausrinki-projekti, jonka tarkoituksena oli kannustaa nuoria ohjaajia ja rahoittaa kahdeksan esikoisohjaajan alle tunnin mittaiset näytelmäelokuvat. Kotimaisten elokuvien katsojaosuus kaikista elokuvateattereissa levitetyistä elokuvista oli kuitenkin laskussa koko vuosikymmenen alun ajan, ja vuonna 1994 se oli enää vain noin neljä prosenttia. Viihdeteollisuuden ja mediamaailman murrokset söivät elokuvan perinteistä asemaa ja yleisömäärät laskivat uhkaavasti.

1990-luvun ensimmäiset viisi vuotta olivat erittäin ahdasta aikaa myös elokuvasäätiölle. Laman olosuhteissa yhä suurempi määrä tekijöitä kilpaili yhä pienemmistä määrärahoista. Säätiön jakama tuotantotuki oli noussut koko 1980-luvun ajan, mutta laman murtamana sen määrä alkoi laskea jyrkästi. Lama heitti varjonsa kaikkiin toimintoihin, sillä määrärahat hupenivat myös kulttuuriviennin, teatterituen, maahantuonnin ja esittämisen sektoreilla. Alan paineet kasvoivat niukentuvien resurssien myötä ja aiheuttivat konflikteja, jotka heijastuivat ennen kaikkea säätiön johtoon. Toimitusjohtajan tuulinen paikka vakiintui toimittajataustaisen, Yleisradion varapääjohtajana ja kokoomuksen kansanedustajana toimineen Jouni Mykkäsen myötä seuraavaksi vuosikymmeneksi syksyllä 1995. Mykkänen ryhtyi rakentamaan määrätietoisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita. Uuteen tuotantojohtajan toimeen Mykkänen nimitti Villealfa-tuotantoyhtiön tiedottajana ja tuotantopäällikkönä toimineen Erkki Astalan, jolla oli myös työkokemusta Sodankylän elokuvajuhlien järjestämisestä ja Suomen elokuvakerhojen liiton (SEKL) toiminnasta. Astalan vastuulle tuli kaikki tuotantotukiin liittyvät asiat.

Jouni Mykkänen ja Pirkko Kari elokuvavuoden avajaisissa 2005

Vuosikymmenen puolivälissä alkoi vihdoin näkyä merkkejä suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Elokuvasäätiön johdon uudistuttua tukimäärärahat kasvoivat ja tukipolitiikka vakautui. Samalla hallintoa virtaviivaistettiin siten, että hallintoneuvosto ja tuotantolautakunta lakkautettiin. Hallitus keskittyi suurten linjojen vetämiseen ja yksittäisten elokuvien rahoituspäätökset siirrettiin kokonaan tuotantojohtajalle ja tuotantoneuvojille. 1990-luvun lopulla säätiön yhteistyö valtakunnallisten televisioyhtiöiden kanssa vahvistui entisestään yhteistyöhankkeiden myötä.

Kansallisen elokuvan uusi nousu

Vuosituhannen vaihteessa suomalainen elokuva eli huikeaa nousukautta. Vuonna 1999 suomalaisen elokuvan katsojaosuus oli 25 prosenttia, mikä oli kansainvälisestikin mitattuna korkea lukema. Esille nousi nyt uusia ohjaajia ja käsikirjoittajia, mutta myös uusi ammattituottajien sukupolvi. Elokuvien markkinointia hoidettiin osaavammin kuin aiemmin. 1990-luvun lopulla elokuvien kaupallista profiilia nostivat myös monisaliteattereiden eli multiplexien läpimurto.

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä elokuvasäätiön asema muuttui, kun voimaan astui laki elokuvataiteen edistämisestä. Säätiölle uusi lakisääteinen asema merkitsi vastuun ja vuorovaikutuksen kasvamista elokuvan rahoituksessa ja tuotantoprosessissa. Toiminnassa tapahtui myös rakenteellinen muutos, kun tulosyksikkönä olleet tuotantopalvelut muutettiin joulukuussa 2000 säätiön kokonaan omistamaksi osakeyhtiöksi, SES Film Soundiksi. Toimintavuoden 2004 aikana säätiö myi lopulta omistamansa SES Film Sound -osakeyhtiön miksaamoliiketoiminnan.

Elokuvasäätiön kansainvälinen toiminta oli kasvanut hiljalleen jo 1970-luvun lopulta alkaen, mutta 1990-luvun lopulle tultaessa suomalaisen elokuvan kansainvälinen näkyvyys oli jo aivan toista luokkaa. 2000-luvun alkupuolella suomalainen elokuva teki merkittäviä kansainvälisiä läpimurtoja. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (2002) voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix’n ja pääsi seuraavana vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaistuotantona koskaan. Dokumenttielokuviin 1990-luvun alussa keskittynyt Pirjo Honkasalo keräsi dokumenttielokuvallaan Melancholian 3 huonetta (2004) kymmeniä palkintoja maailman merkittävimpiä elokuvafestivaaleja Venetsiasta Sundanceen. Lyhytelokuvien puolelta Kari Juusosen Pizza Passionata (2001) voitti Cannesin elokuvajuhlilla Prix du Juryn.

Jouni Mykkäsen seuraajaksi toimitusjohtajan paikalle valittiin teatterin ja politiikan ammattilainen Irina Krohn elokuussa 2006. Krohnin myötä nousi keskustelunaiheeksi naisohjaajien vähälukuisuus. Vuosikymmenen mittaisella toimitusjohtajakaudellaan Krohn puolusti luovan työn tekijöitä ja toisaalta korosti aktiivisesti, että vahvat tuotantoyhtiöt voivat olla taiteen vihollisia. Kiivasta keskustelua syntyi säätiön tukilinjasta, tuotantojen sisällöstä ja sananvapaudesta.

Irina Krohn Berlinalen elokuvajuhlilla 2016, kuva: Lasse Lecklin

Suomalaisen elokuvan nousuaalto kiihtyi digitaaliseen esitystekniikkaan ja jakeluun siirryttäessä. Digitaaliseen tekniikkaan siirtymisen välitön seuraus oli elokuvalevittämisen demokratisoituminen. Elokuvan saatavuus yleisön asuinpaikasta riippumatta parantui merkittävästi. Uutuuselokuvat saatiin helposti jokaiseen digitoituun elokuvateatteriin. Kotimaisen elokuvan katsojaluvuissa muutos näkyi välittömästi. Suomalaisen elokuvan katsojaosuus oli noussut pysyvästi noin 25 prosenttiin. Digitaalisesta jakelusta hyötyi myös suomalaisen elokuvan monimuotoisuus, sillä dokumenttielokuvat saavuttivat kymmeniä tuhansia elokuvateatterikatsojia vuosina 2010–2016.

”Suomalainen elokuva kertoo meidän kaikkien tarinat.”

2010-luku oli suomalaiselle elokuvalle uuden kasvun aikaa myös kansainvälisesti. Uuden nousuvaiheen käännekohta alkoi vuonna 2014, kun Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? ylsi parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Vuonna 2016 saatiin juhlistaa kotimaista Golden Globe -ehdokasta Klaus Härön Miekkailijan myötä. Toukokuussa 2016 Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies voitti Cannesissa Un certain regard -esityssarjansa pääpalkinnon. Seuraavana vuonna (2017) tuomariston erityismaininnan sai Cannesin elokuvajuhlilla Teppo Airaksisen lyhytelokuvan Katto.

Syksyllä 2016 elokuvasäätiön johdossa aloitti ensimmäinen tekijätaustainen toimitusjohtaja Lasse Saarinen, yli 80 lyhyellä ja pitkällä elokuvallaan yksi Suomen kokeneimmista elokuvatuottajista.

Elokuvasäätiön henkilökunta 2019, kuva: Anna Dammert

Sekä elokuvasäätiön oma toiminta että koko suomalainen elokuva-ala on päälle puolessa vuosisadassa muuttunut hyvin ammattimaiseksi. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen elokuvasäätiön ja sen jakamien tukien tarpeellisuus ja hyödyllisyys on tunnustettu. Elokuvasäätiön toiminta kokonaisuudessaan on todettu arvokkaaksi aina uusien tekijöiden lyhytelokuvista maan pienten paikkakuntien elokuvateatterien tukemiseen asti. 2020-luvulle tultaessa elokuvasäätiöstä on tullut tukitoiminnassaan virastomaisempi ja tarkasti valtionavustuslain kirjainta noudattava taho, vaikka se edelleen onkin yksityisoikeudellinen säätiö, jolle julkisen vallan käyttöä on delegoitu.

Vuosien varrella tekijäpolvet ovat nousseet vuorollaan esiin ryöppyinä ja ryminällä – ja korvanneet edeltäjiään. 2010- ja 20-lukujen taitteessa naisohjaajien osuus on kasvanut jo puoleen, jos tarkastellaan tuotantotuen saaneita elokuvia.

Elokuvasäätiön toiminta on jatkuvasti laajentunut ja muuttunut monimuotoisemmaksi. Viime vuosina sen tukitoiminnassa on huolella paneuduttu tasavertaiseen ja tasa-arvoiseen päätöksentekoon. Lisäksi on kiinnitetty erityishuomiota kotimaisen elokuvan saavutettavuuteen, representaatioon sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän toimintakulttuurin edistämiseen kotimaisella elokuva-alalla. Ympäristövastuullisen toiminnan kehittäminen on 2020-luvun elokuvasäätiölle erittäin tärkeätä. Keskeisin tavoite on, että suomalainen elokuva heijastaisi mahdollisimman laajalti monimuotoista yhteiskuntaamme.

Otto Suuronen
24.5.2021
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja elokuvaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Lähteet:

Honka-Hallila, Ari; Laine, Kimmo; Pantti, Mervi: Markan tähden – yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa (1995). Turun yliopiston Täydennyskoulutuskeskus, Turku.

Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (2019). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Pantti, Mervi: Kaikki muuttuu… elokuvakulttuurin jälleenrakentaminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle (1998). Suomen elokuvatutkimuksen seura, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia -sarjan osat 7–12: vuosien 1962–2000 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998–2005). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Suomen elokuvasäätiön vuosi- ja toimintakertomukset vuosilta 1974–2008

Suuronen, Otto: Suomen elokuvasäätiön neljä vuosikymmentä. SESinfo 3–4/2009, 9–13.

Uusitalo, Kari: Suomen elokuvasäätiö 1970–1979: katsaus säätiön ensimmäiseen toimintavuosikymmeneen (1980). Suomen elokuvasäätiö, Helsinki.

Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – evakkopojasta elokuvaneuvokseksi: henkilökohtaiset muistelmat (2001). Karjalan kirjapaino.

Elokuvasäätiön toimistokoira Nemo 2015