Vain muutos on pysyvää

”Tarinat inhimillistävät ja yhdistävät meitä, näin yleisesti ajatellaan, ja tarinoiden moninaisuus auttaa meitä sekä löytämään itsemme ja omat tarinamme että kokemaan itsemme nähdyksi yhteiskunnassa.” Maryan Adbulkarim tarkastelee artikkelissaan tarinoiden merkitystä ja laajentaa vallitsevaa käsitystä moninaisuudesta. 

Kirjoittaja: Maryan Abdulkarim
Käännös: Marjo Pipinen
Kuva: Uwa Iduozee

Palkitun kirjailija Juha Hurmeen mukaan:

”Kaikki muuttuu koko ajan. Yksilöt kiitävät kehdosta hautaan, maa kohoaa, vesistöt puhkovat uusia reittejä, floora ja fauna muuttuu, ihminen muokkaa ympäristöä, yhteisöt muuttuvat, valtiot muodostuvat ja muuttuvat, kielet ja uskot vaihtuvat, tieto valtaa alaa, tietoisuus muuttuu, muoti muuttuu.” (Toista maata, Kansallismuseo)

Historioitsijoiden mukaan ensimmäinen virallinen kirjallinen teos, joka on luotu Suomessa, kertoo piispa Henrikin legendasta. Tarinan mukaan katolinen piispa toi kristinuskon Suomeen Ruotsin kuningas Eerikin rinnalla. Historioitsijat ovat todistaneet tämän tarinan fiktioksi – esimerkiksi Tuomas Heikkilä on tutkimuksissaan löytänyt useita käsikirjoituksia samasta tarinasta eri puolilta Eurooppaa. Kertomuksen voimaa ei kuitenkaan voi kieltää, varsinkin kun monet näkevät siinä Suomen synnyn tarinan: kuinka kansa syleili kristinuskon ja tuli osaksi Ruotsia. Ei ole epätavallista, että ihmiset tukevat omaa identiteettiään tai yhteisöön kuulumistaan symbolisten kertomusten kautta, silloinkin kun nämä kertomukset ovat syntyneet jossain muualla. Piispa Henrikin ja hänet surmanneen talonpoika Lallin tarina kertoo omasta ajastaan ja sen menestys kertoo ajasta ja ihmisistä, jotka silloin elivät täällä.

Historia tutkimusalana ei ole fiktiota, mutta historiaa paljastuu miltei joka päivä, tuoden uutta tietoa, joka vaatii uusia näkökulmia. Mitä tänään tiedämme, voi muuttua huomenna, kun uutta todistusaineistoa tulee esiin. Suomea pidetään valkoisena, länsimaisena, kristittynä ja modernina valtiona – nämä määritelmät ovat yhtä uusia kuin kansallisvaltion idea.

Suomi saattaa hyvinkin olla yksi maapallon valkoisimmista maista, ja se on suhteellisen pieni maa, jonka kieltä puhutaan vain täällä Suomessa. Jotkut saattavat päätellä tästä narratiivista, että Suomen täytyy “kamppailla” saadakseen kansainvälistä tunnustusta kulttuurisesti kiinnostavana paikkana, josta tulee merkityksellistä kulttuurista sisältöä. Tätä narratiivia tukee se, että Suomi kulttuurisesti ja poliittisesti linkittyy ajatukseen lännestä tai globaalista pohjoisesta, riippuen kuinka nämä määritellään. Länsieurooppalainen identiteetti, jonka Suomi on itselleen kehittänyt, yhdistää valtion länsimaihin ja heidän historiaansa. Tässä kontekstissa moninaisuus voi näyttäytyä jonain, johon sillä ei ole varaa panostaa, kun todellisuudessa Suomi on moninainen maa, jossa puhutaan useita kieliä ja ja jossa on kulttuurisesti ja etnisesti heterogeenisiä identiteettejä.

Tarinat inhimillistävät ja yhdistävät meitä, näin yleisesti ajatellaan, ja tarinoiden moninaisuus auttaa meitä sekä löytämään itsemme ja omat tarinamme että kokemaan itsemme nähdyksi yhteiskunnassa. Ne haastavat normatiivisen, “näin me elämme tai näin meidän pitäisi elää” -version ihmisyydestä ja siitä, kuinka tässä yhteiskunnassa eletään. Ne kaivertavat tilaa heille, jotka eivät identifioidu normiin – ja myös heille, jotka identifioituvat – ja mahdollistavat meidän tarinan uudelleen ajattelun ja muotoilun. Me olemme monia, siinä missä minä on yksittäinen. Mikään valtio ei voi olla yksittäinen kokonaisuus ja mikään määrä yhdestä näkökulmasta kerrottuja tarinoita ei voi totuudenmukaisesti kuvata monia. SES:n sivuilla on hienoja artikkeleita, joissa ammattilaiset kuten Jani Toivola ja Mira Eskelinen jakavat ajatuksiaan ja toiveitaan inklusiivisemmasta elokuvakulttuurista Suomessa, sellaisesta joka ei pyöri cis-heteronormin ympärillä silloinkin, kun tarinat eivät kerro heistä. En voi kuin myötäillä kirjoittajien elegantisti esittämiä näkemyksiä, myös muiden poliittisten vähemmistöjen osalta.

Suomalaisohjaaja Khadar Ayderus Ahmedin esikoispitkä elokuva Guled & Nasra esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Elokuva kertoo haudankaivajasta ja hänen perheestään, jotka eivät asu täällä, ja elokuvan kieli ei ole suomi. Silti sitä juhlistettiin suomalaiselokuvana. Olen iloinen, sillä tässä meillä on elokuva, jonka on tehnyt elokuvantekijä tästä maasta nimeltä Suomi, se on hänen tarinansa ja näkemyksensä, ja se ei ole suomenkielinen. Juho Kuosmasen Hytti nro 6, joka myös oli Cannesissa, on puhuttu venäjäksi, ei suomeksi. Nämä elokuvat ovat aukaisseet oven ja toivon, että voimme pitää sen auki.

Eletty todellisuus harvoin mukailee teoriaa. Moninaisuus on muutakin kuin ihon pintaan jäävä representaatio. Enkä sano, että sillä ei olisi väliä, mutta sen korostaminen olisi virheellistä ja liian yksinkertaistavaa. Rodullistetut ihmiset ovat juuri sitä, ihmisiä – heidän ihmisyyttään ei voi lokeroida ja merkitä ”moninaiseksi”. Jaksakaa kanssani vielä hieman, ennen kuin alatte kirjoittaa roolitusilmoituksia rodullistetuille. En ole menossa siihen suuntaan. Moninaisuus on trendikäs sana juuri nyt, kiistelty ja kannatettu, joskus jopa saman tahon suunnalta. Se vihjaa, että moninaisuus on vain toiseutettujen, politisoitujen vähemmistöjen representaatiota. Aivan kuin kaikki valkoiset, cis-sukupuoliset ja miehet olisivat yhdenmukainen ryhmä, jolla ei ole mitään tekemistä moninaisuuden kanssa.

Kun minulta kysytään, miksi Suomessa pitäisi välittää moninaisuudesta, sanon vain: koska Suomi on moninainen. Jos alleviivataan fiktiivistä, normatiivista ja ajastaan mennyttä kuvaa Suomesta “tosisuomalaisena”, jätetään huomiotta ja kiistetään kaikkien tätä maata kotinaan pitävien eletty todellisuus. Täällä asuvat ovat ja ovat aina olleet moninainen ryhmä, ja hekin, jotka mahtuvat normiin, elävät suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, Suomi on pitkä maa, jolla on rikas historia ja monia kulttuureja. Suomi, kuten mikä tahansa muu kansallisvaltio, on täällä asuvien ihmisten muokkaama. Valkokankaalla ja lavalla tarinat kuitenkin unohtavat tämän todellisuuden, ja kun moninaisuus nostetaan esille, se on edelleen jotain, mitä tutkimme näkyvien vähemmistöjen kautta, ja liian usein kysymyksenä ihonväristä. Moninaisuus on jotain paljon enemmän: se on ymmärrystä sekä niistä monista tavoista, joilla ihmiset haluavat elää tai joskus joutuvat elämään, että moninaisista identiteeteistä, joita kannamme.

Lopetan lainaukseen yhdeltä suosikiltani, runoilija ja ajattelija Audre Lordelta: “There is no thing as a single-issue struggle because we do not live single-issue lives.”

Maryan Abdulkarim on kirjoittaja, joka on kiinnostunut vapauteen liittyvistä kysymyksistä. Hän tutkii radikaalin unelmoinnin mahdollisuuksia yhdessä Sonya Lindforsin kanssa We Should All Be Dreaming -hankkeessa.

Artikkeli on toteutettu yhteistyössä Moving People and Images Journalin (MPI Journal) kanssa.