”Jokainen on roolin arvoinen” – moninaisuuden edistäminen roolituksessa

Roolitustoimisto Helsinki Castingin roolittaja Jantsu Puumalainen, A Moment in the Reeds -elokuvan ohjaaja Mikko Mäkelä sekä Ainoa huoneessa -sarjan ohjaaja Jani Toivola ja tuottaja Mete Sasioglu kertovat, miten draamatuotantojen moninaisuutta voi edistää roolituksen kautta.

Kirjoittaja: Riikka Pennanen
Kuva: elokuvasta A Moment in the Reeds

Jantsu Puumalainen
Head of Drama Casting, Helsinki Casting

Jantsu Puumalainen, kuva: Ansku Sinisalo

Kymmenen vuotta castingin parissa toiminut Jantsu Puumalainen on roolittanut muun muassa Suomessa syksyllä 2020 kuvatun Hollywood-elokuvan Dual sekä lähitulevaisuuden Helsinkiin sijoittuvan draamasarjan Jälkeläiset, joka on tulossa Elisa Viihteen ohjelmistoon alkuvuodesta 2022.

”Tämä on taiteellisesti vastuullinen ammatti, jossa työni fokus on nimenomaan siinä, että löydän uusia kykyjä, vanhoja kykyjä, löydän ihmisiä, jotka sopivat käsikirjoituksen rooleihin täydellisesti. Näin pystyn omalla työlläni parantamaan monimuotoisuuden tarvetta ja laatua.

Meillä on nyt Suomessa casting director -kulttuuri, jota ei ole ennen ollut. Esimerkiksi Ruotsissa casting director ollut vahvasti mukana jo vuosikymmeniä. Suomessa tuntuu, että roolittajat ovat taustoissa olevia ihmisiä, joita käytetään jos käytetään. Usein ei edes käytetä. Ohjaaja tai tuottaja soittaa usein itse ne tutut näyttelijät läpi, jolloin olemme siinä ongelmassa, että ne ovat ne samat naamat.

Helsinki Casting on monesti se firma, johon otetaan yhteyttä, kun tarvitaan moninaisuutta, olipa kyse eri taustoista tulevista ihmisistä, sukupuolen moninaisuudesta tai inklusiivisuudesta. Minulle ja Helsinki Castingille jokainen on roolin arvoinen. Saatan rohkeasti ehdottaa käsikirjoituksen pohjalta, jos roolin, tarinan ja muun kannalta ei ole välttämättömyys, että voisiko esimerkiksi pariskunta olla naispari, vaikka käsikirjoitukseen olisi kirjoitettu heteronormatiivinen ajatus. Yleensä ehdotan rooleihin aina muitakin kuin valkoisia heteroihmisiä.

Suomi-tuotannoissa on monesti vielä niin, että moninaisuutta ripotellaan avustajiin, mutta ei samalla lailla päärooleihin. Tästä pääsemme dilemmaan, että ovatko esimerkiksi sairaalaympäristöön sijoittuvassa elokuvassa tai tv-sarjassa kaikki siivoojat ja hoitajat ei-valkoisia, mutta kaikki lääkärit valkoisia ja miehiä.

Vaatii rohkeita tuottajia, ohjaajia ja käsikirjoittajia, jotta moninaisuutta saataisiin sivurooleista pääosarooleihin. Tuntuu kuitenkin kummalliselta edes käyttää sanaa ‘rohkeus’, koska siinä ei pitäisi sinäänsä olla mitään rohkeata, että kuvitamme maailmaa sellaisena kuin se on. Representaatioasia on vain äärimmäisen tärkeä. Jos se tuntuu epämukavalta, niin sitten sinne epämukavuusalueelle pitää mennä.

Mainos-castingissä olen törmännyt siihen, että rooliin toivotaan muunsukupuolista henkilöä. Mainokset ovat hyvä esimerkki siitä, miten muutokset tapahtuvat, sillä mainokset ovat nopeasyklisiä. Draaman kentällä kaikki muuttuu paljon hitaammin.

Luulen, että yksi syy vähäiseen transrepresentaation on myös se, että kirjoittajien ja tuottajien parista puuttuu tietämystä, ja näistä asioista puhumista ja hahmojen kirjoittamista arkaillaan, vaikka esimerkiksi Setasta voisi saada apua. Elokuvantekijäkentällä on vielä vallalla aika cissukupuolinen ja heteronormatiivinen ajattelu ja tekijäkunta. Toivon, että esimerkiksi inclusion ridereiden [pykälä, joka edellyttää elokuvatuotannoilta inklusiivisuutta] myötä tässäkin päästäisi eteenpäin.

Edelleen näkee, että transtaustaisia hahmoja näyttelevät cissukupuoliset ihmiset. Ymmärrän, että meillä Suomessa on vähemmän transnäyttelijöitä, mutta voimme itse tehdä asialle jotain, esimerkiksi kouluttaa ja rohkaista ihmisiä näyttelemisen kentälle.

Kameranäyttelemiseen kouluttaminen on Suomessa vielä vähäistä ja sitä tulisi lisätä. Läsnäoloa, artikulaatiota ja replikointia voisi opettaa ihan kaiken tasoisille ja eri taustoista tuleville ihmisille. Me tarvitaan vammaisia, me tarvitaan transihmisiä, me tarvitaan eri taustaisia ihmisiä. Se tarkoittaa sitä, että meidän pitää keksiä ketterämpiä koulutusmuotoja.

Edelleen luen käsikirjoituksia, joissa miehet ovat sankareita ja psykopaatteja, ja naiset ovat sihteereitä ja äitejä. Kun luen tällaisia käsikirjoituksia, niin siitä tulee paha olo. Jos kysyt naisnäyttelijältä, että minkälaisen roolin hän haluaisi tehdä, niin jokainen vastaa: joku tosi vahva, hullu, johtajatyyppi. Näitä rooleja on vielä tosi vähän.

Minua harmittaa, että Suomessa nähdään pääasiassa XS-M-vaatekoon omaavia naisia sarjoissa ja elokuvissa. En voi ymmärtää, että mikä ajatus tässä on takana. Jos näemme jonkun isomman, niin siitä saatetaan tehdä numero, esimerkiksi, että hahmo ei ole viehättävä tai tasavertainen muiden kanssa.

Esimerkiksi espanjalaisissa sarjoissa ja elokuvissa nähdään kirjo erilaisia ihmisiä. Haluaisin laventaa kuvastoa myös Suomessa. Tämä on haaveeni ja toiveeni.”

Mikko Mäkelä
A Moment in the Reeds -elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja

A Moment in the Reeds (2017) on yksi ensimmäisiä suomalaisia queer-elokuvia. Elokuvassa Leevi (Janne Puustinen) ja hiljattain Syyriasta saapunut turvapaikanhakija Tareq (Boodi Kabbani) rakastuvat.

Lontoossa asuva Mikko Mäkelä kertoo, että indie-elokuvaa lähdettiin tekemään ja roolittamaan ilman varsinaisia verkostoja Suomessa. Mäkelä postasi Facebookin roolitusryhmiin avoimen casting-ilmoituksen, joka herätti paljon kiinnostusta. Ilmoituksessa tehtiin selväksi se, että elokuva käsittelisi kahden miehen välistä romanssia.

”Minulla oli toive, että molemmat päänäyttelijät olisivat queer-näyttelijöitä, mutta Tareq-hahmon kohdalla ajattelin, että voi olla haastavaa löytää maahanmuuttajataustaista näyttelijää, joka myös sattuu olemaan queer. Piti miettiä sitä, että mikä hahmon identiteetissä oli tarinan kannalta tärkeää ja että pitäisikö sen suhteen tehdä kompromissi. Loppujen lopuksi kompromissia ei tarvinnut tehdä.

A Moment in the Reeds

Halusin pitää sekä käsikirjoituksen että roolituksen avoimena, sillä elokuvassa sumennettiin roolihahmon ja näyttelijän rajaa. Halusin tarinaan kaikken eniten aitoutta ja kokemuksen autenttisuutta molemmilta näyttelijöiltä. Sen takia taustatarinaa kirjoitettiin yhteistyössä näyttelijöiden kanssa.

Minua kiinnosti tutkia ei-valkoisen maahanmuuttajan kokemuksia Suomessa. Varovaisena toiveenani oli, että saisimme hakemuksen esimerkiksi Syyriasta tai Irakista tulleelta turvapaikanhakijalta, mutta en uskaltanut laskea sen varaan. Onneksi Jarno Pimperi, yksi elokuvan tuottajista, tunsi Boodi Kabbanin. Tämän onnekas sattuma mahdollisti tarinan sellaisena kuin se nyt on.

10–15 vuotta sitten queer-kuvaukset olivat niin harvinaisia, että saattoi olla kiitollinen mistä vaan. Silloin sillä ei ollut niin väliä, että olivatko näyttelijät itse queer. Olin niin nälkäinen sille, että näkisin jotain, josta voisin itseni tunnistaa.

Sekä katsojana että elokuvantekijänä ja oman elämänkokemuksen myötä olen tänä päivänä oppinut ymmärtämään, että queer-kokemus on osin niin kehollistettua ja monien vuosien aikana kerrostunutta kokemusta, että näyttelijän, joka ei ole queer, voi olla vaikea ymmärtää tätä. Tietysti se riippuu projektista, esimerkiksi siitä, onko hahmon seksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti tarinan keskiössä vai onko se sivuseikka.

A Moment in the Reedsin kaltaisessa elokuvassa, jossa seksuaalisuus on niin keskeinen tarinan osalta, näyttelijän oman identiteetti merkitsee.

Jos mietitään representaation tai työmahdollisuuksien kannalta, historiallisesti queer-näyttelijät ovat joutuneet pysymään kaapissa, työmahdollisuuksia on menetetty kun seksuaalisuus on paljastunut, eivätkä queer-näyttelijät ole välttämättä saaneet näytellä heterorooleja. Siihen asti, kunnes päästään täysin tasa-arvoiseen tilanteeseen, mielestäni tällä hetkellä on tosi tärkeää, että queer-rooleihin priorisoidaan queer-näyttelijöitä.

Toisaalta saattaa hyvinkin olla queer-näyttelijöitä, jotka haluaisivat näytellä queer-rooleja, mutta eivät uskalla, koska pelkäävät paljastuvansa. Tämä kielii siitä, kuinka syvällä homofobia on yhä tällä alalla, valitettavasti.

Mielestäni on tärkeää, että vähemmistöön kuuluvia hahmoja kirjoitetaan ei pelkästään ulkopuolelta vaan myös sisältä päin. Se on ykköspaikka, mistä monimuotoisuuden edistäminen alkaa.

Kirjoitusvaiheessa kannattaa aina miettiä jokaisen hahmon kohdalla, että onko tämä hahmo pakolla valkoinen cis-hetero ja onko tämä tarinan kannalta oleellista – vai voiko hahmo olla jotain muuta. Tämän voi kirjoittaa mukaan käsikirjoitukseen, jotta oletuksia voi torjua.

Casting-vaiheessa on tärkeää pitää prosessi se mahdollisimman laajana ja välttää oletuksia. Suomessa näyttelijäkenttä on ollut perinteisesti hyvin kapea. Ehdottomasti pitää lähteä etsimään näyttelijöitä myös TeaKin ja muiden isompien koulujen ulkopuolelta.”

Jani Toivola, ohjaaja, ja Mete Sasioglu, tuottaja
Ainoa huoneessa

”Sons of Lumière -tuotantoyhtiö etsii 18-30-vuotiaita POC-naisia ja -ei-binäärisiä henkilöitä (people of color) tv-sarjan pilottiin.”

Näin lukee tuotantoyhtiö Sons of Lumièren sosiaalisen median kanaviin elokuussa 2019 postatussa Ainoa huoneessa -tv-sarjan pilotin casting call -ilmoituksessa.

Ainoa huoneessa on draamasarja ruskeista nuorista ja oman äänen löytämisestä. Pilotti julkaistiin toukokuussa 2020, ja sarja on tällä hetkellä kehitysvaiheessa. Pilotin näyttelijöitä haettiin nimenomaan sosiaalisen median kautta.

Ainoa huoneessa, kuva: Anton Thompson Coon / Sons of Lumière

Mete Sasioglu: ”Saimme kiitosta, että sanoitimme casting-ilmoituksessa rohkeasti ‘POC’. Se voi olla niinkin yksinkertaista, että kerrot avoimesti ketä haet.”

Jani Toivola: ”Tiedostimme sen, että meidän täytyy todennäköisesti tavoittaa ihmisiä myös ammattilaiskentän ulkopuolelta. Se, minkälaisia ilmoituksia me laadimme, miten sanoitamme asioita, jotta se olisi mahdollisimman lähestyttävää ja että ihmiset ymmärtäisivät, että tämä saattaa koskettaa heitä, oli erittäin tärkeää.

Kun aloimme tapaamaan ihmisiä, tajusimme, että monet niistä, jotka huoneeseen tulevat, ovat tällaisessa huoneessa ensimmäistä kertaa ja heidän saattaa jopa olla vaikea käsittää, että on oikeus olla tässä huoneessa ja on jotain annettavaa tässä huoneessa.

Koska kaikki eivät olleet ammattinäyttelijöitä, yritin käyttää aikaa siihen, että miten minä voin luoda sellaisen tilan, missä ihmisestä tulisi se kiinnostavin ja tärkein puoli esiin. Se vaatii ihmisosaamista.

Erityisesti castingin ryhmävaihe linkkautui aiheen kanssa. Tuntui merkittävältä, että oli isompi joukko pocceja samassa huoneessa, joita kaikkia kiinnostaa näytteleminen, tarinankerronta ja esiintyminen. Monelle nämä päivät itsessään olivat tärkeitä – oli tärkeää saada se kokemus, että huoneessa on monta ja kaikki haluavat näytellä.”

Sasioglu: ”Tässä tehdään monia asioita ensimmäistä kertaa Suomessa, joten prosessi vie ehkä pidempään verrattuna siihen, että tietäisimme heti sarjan näyttelijät ja kirjoittajat.”

Toivola: ”Se on ollut joka vaiheessa selvää, että kun luomme jotain uutta, se väistämättä vie enemmän aikaa kuin se vanha tuttu prosessi, jossa on jo tiettyjä tuttuja palikoita tai varmuustekijöitä. Se on hyväksyttävä, jos halutaan luoda muutosta. Silloin se on myös rahoituskysymys. Tästä on hyvä olla tietoinen.”

Sasioglu: ”Täytyy olla valmis kuuntelemaan, kysymään, oppimaan, myöntämään, että ei ehkä tiedä kaikkea.”

Toivola: ”Kun jotain uutta lähdetään ideoimaan, kannattaa miettiä sen ensimmäisen huoneen kokoonpanoa. Monimuotoisuus tuskin lähtee muuttumaan, jos ideoijien huone on sama kuin aina tähänkin asti. Kannattaa ikään kuin kävellä oman tuotannon läpi ja olla tarkkana, ettei siellä ole asioita, jotka itsessään sulkee tai asettaa mahdottomia esteitä.”

Sasioglu: ”Mielestäni olisi hyvä käydä keskustelua, että miten moninaisuutta voisi seurata Suomessa. Onko tähän suunnitelmia tai työkaluja? Pitäisikö niitä olla?

Voisi olla hyvä, että olisi saatavilla lisäresursseja, sillä uusien ihmisten etsiminen vie aikaa ja resursseja. Sitä kautta voisi kannustaa ja tukea moninaisuuden edistämistä.”

Toivola: ”Tässä myös luodaan parhaimmillaan laajempaa pohjaa, joten ylimääräinen tuki erityisesti tässä vaiheessa voisi hyvin olla perusteltua laajemman kulttuurin tulevaisuuden kannalta. Pohjaa vasta luodaan, joten ylimääräinen työ on harvoin vain yhtä projektia varten.”

Sasioglu: ”Jos emme tee moninaisuuden eteen enemmän töitä, niin meillä on iso vaara, että menetämme paitsi tarinoita, jotka ansaitsisivat tulla kerrotuksi, myös yleisöä. Moni ei löydä omia tarinoitaan suomalaisesta draamasta, vaan katsovat mieluummin esimerkiksi jenkkiläisiä sarjoja ja elokuvia.”

Toivola: ”On tärkeää, että löytyy uskallusta kyseenalaistaa vanhoja sääntöjä siitä, mitä tekijyys on tai mistä ammattitaito kertyy. Pitääkö tulla tietystä koulusta tai tietyllä taustalla vai voiko tulla toisenlaisella taustalla, jos se on portti siihen, että tulee uudenlaisia tekijöitä tai tarinoita. Entä pohjautuuko meidän tämän hetkinen kerronnan perinne tietynlaiseen identiteettiin?

Näihin ei ole valmiita vastauksia, mutta meille on ollut tärkeää käydä näitä kysymyksiä läpi.”