Ei mitään meistä ilman meitä

Moninaisuus elokuva-alalla -sarjan artikkelissa Mira Eskelinen kirjoittaa transsukupuolisten representaatioista elokuvissa ja sarjoissa. Vahingollisia ja kliseisiä tarinoita voidaan välttää kuulemalla ja palkkaamalla transsukupuolisia tekijöitä kertomaan omia tarinoitaan. Tuloksena voidaan hyvinkin saada upeita hittisarjoja.

Kirjoittaja: Mira Aurelia Eskelinen
Kuva: sarjasta Veneno / HBO Max

Ennen kuin aloitamme: En aio tässä tekstissä käsitellä sitä, miksi cismies transnaisen tai cisnainen transmiehen roolissa on ongelmallista ja vahingollista. Aihetta on käsitelty varsin kattavasti mm. Netflixistä löytyvässä Disclosure-dokumentissa sekä Kansallisteatterin ja Trans ry:n järjestämässä Teatteri ja transrepresentaatio -paneelikeskustelussa, johon allekirjoittanut osallistui yhdessä taiteilija Camille Auerin ja aktivisti Pii Anttosen kanssa.

***

“If you want to create the stories about the LGBT community, you have to do it with LGBT people. That’s important because these are our stories and no one can tell them like we can.”

– Javier Ambrossi, ohjaaja ja käsikirjoittaja, Veneno (Ambrossin ja Javier Calvon haastattelu, Variety 11/2020)

Transsukupuolisuus on aiheena pinnalla: transnäkyvyys on lisääntynyt niin kulttuurin kuin politiikankin kentillä, ja sukupuolen moninaisuudesta puhutaan enemmän kuin koskaan. Tästä huolimatta elokuvat ja sarjat ovat monelle ainoa kosketus aiheeseen: esimerkiksi vuonna 2015 tehdyn yhdysvaltalaistutkimuksen (GLAAD 2015) mukaan vain 16 % haastatelluista kertoi tuntevansa henkilökohtaisesti transsukupuolisen henkilön (on hyvä muistaa, ettei transsukupuolisuus usein näy päällepäin, joten luku on todennäköisesti harhaanjohtava). Sukupuolen moninaisuutta käsittelevillä elokuvilla ja sarjoilla on näin ollen paljon vaikutusta siihen, millainen käsitys cissukupuolisilla (eli ei-transsukupuolisilla) ihmisillä aiheesta on.

Transaiheiset sarjat ja elokuvat ovat olleet pitkään cissukupuolisten tekemiä, useimmiten kokonaan tai lähestulkoon ilman transihmisten läsnäoloa. Tämä on ongelma monestakin syystä. Ensinnäkin transsukupuolisuus näyttäytyy cisihmisten tekemissä elokuvissa ja sarjoissa lähes yksinomaan cis-katseen kautta, ja tuo katse on valtavan kapea. Se typistää, eksotisoi, fetisoi ja toiseuttaa. Parhaimmillaankin se tekee transhahmon tarinasta cissukupuoliselle päähenkilölle tai yleisölle mahdollisuuden oppia jotain tärkeää itsestään ja maailmasta – harmi vain, että tuo oppimiskokemus tarkoittaa useimmiten transhahmolle kärsimystä tai kuolemaa. Transsukupuolisuus näyttäytyy monesti myös ensisijaisesti transhahmon cissukupuolisten läheisten – kumppanin, perheen, lapsien, ystävien – haasteena.

Näin transnaisen ja kulttuurialan ammattilaisen näkökulmasta cissukupuolisten elokuvantekijöiden teokset tuppaavat jäämään kerta toisensa jälkeen pyörimään kaikkein toistetuimpien ja kliseisten tarinoiden ympärillä, puhumattakaan kammottavista transfobisista karikatyyreistä (katso yllä mainittu Disclosure-dokumentti kattavaa listaa varten). Esimerkiksi transnaiset ovat kelvanneet lähinnä traagisiksi uhreiksi, ällöttäviksi vitseiksi tai cisnaisia vainoaviksi sarjamurhaajiksi. Kaikki nämä stereotypiat ja niiden toistaminen vuosikymmenien ajan ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, miten transihmisiä kohdellaan ja kohdataan tosielämässä.

En nyt tarkoita, että kaikki cissukupuoliset elokuvantekijät tieten tahtoen kirjoittaisivat kamalia transhahmoja tai tekisivät huonoja transkuvauksia. Osalle transsukupuolisuus tuntuu näyttäytyvän provosoivana ja vaaran tuntua luovana kuriositeettina, mutta monella on varmasti taustalla hyväntahtoinen ajatus vähemmistötarinoiden esiin nostamisesta. Mutta mikäli transsukupuolisuus aiheena ei ole henkilökohtaisesti tuttu, on helppo jäädä kiinni (cisnäkökulmasta) kaikkein jännittävimpiin, uudelta tuntuviin kohtiin, kuten transitioon, leikkauksiin tai kaapistatuloon liittyviin draamoihin.

Kuten aktivisti, tutkija ja valokuvaaja Tinksu Wessman kirjoittaa mainiossa esseessään ”Väsyneet ja kyllästyneet – sukupuolivähemmistöt ja taide”:

”Kun taiteen aiheeksi otetaan vähemmistö, liikutaan herkällä alueella varsinkin, jos tekijä itse ei kuulu taiteessaan käsittelemäänsä vähemmistöön. Tällöin moni ’hyvää tarkoittava’ ja ’tietämystä lisäävä’ taideprojekti päätyy vähemmistön silmissä olemaan taas yksi hyväksikäyttävä ja yhteisön ohittava performanssi, jossa cisihmiset asettuvat ’sukupuolijännän’ äärelle fiilistelemään.”

Todellisuudessa transsukupuolisuus on paljon muutakin ja transihmiset niin paljon enemmän kuin vain transitionsa tai genitaalinsa. Mietin usein, kuinka kapeasti vaikkapa naishahmoja on kuvattu miesten kirjoittamissa ja ohjaamissa elokuvissa, ja miten monin verroin monipuolisemmaksi ja raikkaammaksi elokuvien (cis)naiskuva ja -tarinat ovat muodostuneet (cis)naisten saadessa yhä enemmän valtaa elokuva-alalla. Miksei täysin sama tapahtuisi transkuvausten kohdalla, jos meille annettaisiin valta tarinoidemme kertomiseen?

***

Viime aikojen transtarinoista vaikuttavimpia on ehdottomasti espanjalainen minisarja Veneno. Se kertoo Espanjan kuuluisimman transnaisen Christina ”La Veneno” Rodríquezin tarinan. Sarjassa seurataan Christinan elämää eri vuosikymmeninä, ja häntä näyttelee kolme eri-ikäistä transnaista: Jedet, Daniela Santiago sekä Isabel Torres. Sarja on muutenkin täynnä transsukupuolisia näyttelijöitä sekä työryhmän jäseniä, ja se perustuu Christinan ystävän, itsekin transsukupuolisen toimittaja Valeria Vegasin kirjaan. Sarjan takana ovat Javier Ambrossi ja Javier Calvo, espanjalainen ohjaajapariskunta.

Veneno / HBO Max

Cissukupuoliset elokuvantekijät ovat vuosikymmeniä hyödyntäneet ja hyväksikäyttäneet transihmisten tarinoita antamatta mitään takaisin transyhteisölle. Ideaalisti La Venenon tarinan saisivat kertoa transnaiset itse, mutta mielestäni Ambrossin ja Calvon tapa työskennellä on askel oikeaan suuntaan.

Javierit ovat sekä ymmärtäneet oman henkilökohtaisen ymmärryksensä puutteen että oman vastuunsa cissukupuolisina elokuvantekijöinä, ja käyttäneet omaa asemaansa ja valtaansa antaakseen tilaa transihmisille – heidän tarinoistaanhan sarjassa on kyse. Haastatteluissa Ambrossi ja Calvo ovat toistaneet sitä, kuinka tärkeää heille oli löytää sarjaan transnäyttelijöitä ja -tekijöitä – esimerkiksi sarjan casting-prosessi kesti kolme kuukautta. Sama transihmiset keskittävä lähestymistapa näkyy myös esimerkiksi Pose-sarjassa, jonka luoja Ryan Murphy on antanut transihmisille paljon tilaa ja sananvaltaa sarjan tuotannossa, niin ruudun takana kuin edessäkin.

En usko, että on sattumaa että Ambrossi, Calvo ja Murphy ovat kaikki cishomomiehiä. Usein tuntuu siltä, että transsukupuolisuuden kohdalla ollaan niin representaation, ihmisoikeuskamppailun kuin näkyvyydenkin kanssa samassa pisteessä kuin homoseksuaalisuuden kohdalla oltiin vuosituhannen vaihteessa. Nykyään (cis)homoista ja -lesboista voi kertoa tarinoita, jotka eivät pyöri pelkästään hahmojen homoseksuaalisuuden ympärillä, eivätkä hahmot ole pelkkiä itseään toistavia kliseekimppuja.

Tämä liittynee siihen, että cissukupuoliset homot, eritoten miehet, ovat päässeet etenemään elokuva- ja tv-aloilla jo korkeampiin asemiin, ja sitä kautta pystyneet (halutessaan) käyttämään valtaansa toteuttaakseen projekteja, joissa homoseksuaalit tuottajat, näyttelijät, käsikirjoittajat, ohjaajat ja muut työryhmän jäsenet ovat päässeet kertomaan tarinoitaan. Monipuolisemmat kuvaukset homoista ovat varmasti myös monipuolistaneet heteroiden käsityksiä homoista, ja vaikuttaneet positiivisesti lainsäädännön tasa-arvoistumiseen.

Ambrossi ja Calvo ovat korostaneet haastatteluissa sitä, kuinka Veneno on ollut heille LGBT-esikuva ja idoli. He ovat halunneet kohdella Venenoa kunnioittavasti, mutta se ei ole tarkoittanut hahmon särmien silottelua joksikin kiiltokuvaksi, päinvastoin. Sarjan Veneno on toisinaan raivostuttava, vastustamaton, itsekäs, antelias, rakastava, vihaava, hajalla, voittamaton: kokonainen ihminen siis. Valerie Vegasin kirjaan pohjautuva käsikirjoitus sekä Jedetin, Daniela Santiagon ja Isabel Torresin roolisuoritukset eri ikäisinä Venenoina antavat katsojien nähdä hänet yhtä kokonaisena ja aitona.

Valinta antaa tilaa transnaisten äänille näkyy myös sarjan vastaanotossa. Kun Venenon ensimmäinen jakso julkaistiin espanjalaisessa Atresplayer Premium -suoratoistopalvelussa maaliskuussa 2020, siitä tuli muutamassa tunnissa palvelun katsotuin ensijakso. Palvelun kävijämäärät kasvoivat 42 % prosenttia ensimmäistä jaksoa seuranneen kuukauden aikana, ja nykyään Veneno on 10 kertaa katsotumpi kuin Atresplayer Premiumin toiseksi suosituin sarja, eikä syyttä.

Mitä transnaishahmojen ja -tarinoiden moninaisuuteen, syvyyteen ja uskottavuuteen tulee, Veneno ja Pose ovat valovuosia edellä vaikkapa palkittuja Tanskalaista tyttöä tai Dallas Buyers Clubia. En ole muun muassa koskaan nähnyt vanhoja transnaisia kuvattavan niin kuin Venenossa heidät on kuvattu: vahvoina ja kauniina ja upeina. Korjaan: en ole koskaan nähnyt vanhoja transnaisia kuvattavan missään indie-tuotantojen ulkopuolella, ja niissäkin harvoin.

Samoin cisihmisten kuvauksissa transihmiset ovat yleensä yksittäisiä ja yksinäisiä, mutta Venenossa ja Posessa korostuvat yhteisön ja valitun perheen kauneus ja tärkeys. Sarjoissa hahmojen transsukupuolisuus tai muu queer-identiteetti ei ole myöskään heidän ainoa luonteenpiirteensä – ja mikä huomionarvoisempaa – heidän haasteidensa ainut lähde.

Eivät Veneno tai Pose ole mielestäni hienoja sarjoja vain siksi, että niiden tekijöinä on ollut mukana transihmisiä, vaan siksi miten upeita, vivahteikkaita ja yksinkertaisesti helvetin hyviä ja laadukkaita sarjoja ne ovat. Toki näin transnaisena moni hetki sarjoissa tulee lähelle aivan eri tavalla kuin suurin osa koskaan näkemistäni teoksista, mutta Venenon ja Posen tarinoihin voivat varmasti samaistua myös muut – vaikka niiden keskiössä eivät olekaan valkoisen cisheteromiehen kokemukset.

Ohjeeni cissukupuolisille elokuvantekijöille, jotka tahtovat kertoa transtarinoita, on simppeli: älä tee mitään ilman transsukupuolisia. Toisin sanoen: ei mitään meistä ilman meitä. Tämä voi kuulostaa äärimmäiseltä, mutta kysy itseltäsi: miksi juuri tämä tarina vetoaa sinuun? Miksi sinä haluat kertoa juuri tämän tarinan? Miksi juuri sinä olisit oikea ihminen kertomaan sen?

Mira Eskelinen, kuva: Jamie MacDonald

Jos haluat kertoa sen siksi, että mielestäsi transsukupuolisten tarinoita on tärkeää kertoa, miksi palkkaisit näyttelijöiksi ja työryhmään pelkästään cissukupuolisia? Jos haluat kertoa mahdollisimman hyvän ja aidon tarinan, mikset palkkaisi transsukupuolisia kertomaan omia tarinoitaan? Jos sinulla on valtaa päättää ja vaikuttaa, mikset käyttäisi sitä valtaa antaaksesi tilaa transsukupuolisille tekijöille? Sillä varmin keino saada maailmaan parempia transtarinoita on antaa transsukupuolisten kertoa niitä itse.

Loppuun vielä kevennys sarjakuvan muodossa.

Mira Eskelinen on helsinkiläinen kulttuurituottaja, kirjoittaja ja esiintyjä, jonka mielestä She-Ra: Mahdin prinsessat on paras sarja maailmassa. Koulutukseltaan hän on elokuvatuottaja. Mira toivoo, että jokainen cissukupuolinen elokuvantekijä katsoisi Disclosure-dokumentin.